Hiljaisuuden paino – kun kiusaaminen ei huuda, vaan kuiskaa

Hiljaisuuden paino – kun kiusaaminen ei huuda, vaan kuiskaa

Kiusaaminen ei aina tapahdu sanoilla tai nyrkeillä. Usein se on katse joka kiertää, nauru joka lakkaa kun astut huoneeseen, ryhmä jossa sulle ei ole paikkaa – vaikka fyysisesti istuisitkin siinä vieressä. Se on ulossulkemista, näkymättömäksi muuttumista, hiljaisuutta joka kertoo: "Et kuulu tähän."

Tällainen hiljainen kiusaaminen on petollista, koska se jää helposti huomaamatta. Sitä ei ehkä osata nimetä, mutta keho ja mieli kyllä tuntee sen.

Moni kiusattu sanoo: "En osaa sanoa mitä tapahtui – mä vaan jäin ulos."
Ensin jää yksi kutsu tulematta. Sitten viestit jäävät ilman vastausta. Koulussa tai töissä ei enää katsota silmiin, ei kysytä kuulumisia. Ei haukuta, mutta ei myöskään huomata. Lopulta sitä alkaa itsekin uskoa, että ehkä on helpompi pysyä poissa.

Toinen kertoo: "Ei mua kiusata, mut kukaan ei oikeastaan koskaan puhu mulle. Ne ei sano mitään."
Ja juuri se on pahinta. Se, ettei kukaan sano mitään.

Mutta entä se toinen puoli? Entä kiusaaja – tai se, jota ei ehkä edes itse miellä kiusaajaksi?

Kaikki kiusaajat eivät halua tietoisesti satuttaa. Joskus kyse on porukkapelistä. Epävarmuudesta. Halusta kuulua. Joskus kiusaaminen on tapa ottaa valtaa, tai vain jatkumo jostain omasta käsittelemättömästä kivusta. Moni sanoo myöhemmin: "En mä ajatellut että se sattui noin paljon." Tai vielä useammin: "En mä tajunnut, että mä kiusasin."

Sitten on se porukka, joka ei tee mitään. Ei kiusaa, mutta ei myöskään puutu.
"Enhän mä mitään tehnyt", joku sanoo.
Niin. Ja juuri siksi.

Hiljaisuus ei ole aina neutraalia. Joskus se on pelkoa – että jos puolustaa toista, joutuu itse maalitauluksi. Mutta joskus se on myös mukavuutta, tapaa mennä virran mukana. "Ei se mun asia ole."

Mutta jokaisella on valta vaikuttaa. Hiljaisuus voi satuttaa – mutta se voi myös pelastaa, jos sen käyttää oikein. Ei tarvita suuria puheita tai dramaattisia tekoja. Joskus riittää, että kysyy: "Tuutsä meidän mukaan?" tai sanoo: "Mun mielestä toi ei oo ok."

Miten näitä tilanteita voisi sitten lähteä purkamaan?

Ensimmäinen askel on huomata. Jos joku jää aina ulkopuolelle, se ei ole sattumaa. On hyvä kysyä itseltään: ketä en huomaa? Ketä en kutsu mukaan? Miksi? Entä jos mäkin joskus pelkään ja siksi vaikenen?

Toinen askel on puhuminen. Kiusatuksi joutunut tarvitsee tilaa tulla kuulluksi. Mutta myös kiusaaja tarvitsee mahdollisuuden katsoa peiliin ja ymmärtää, miksi toimi niin kuin toimi. Vain kohtaamalla rehellisesti pääsee eteenpäin.

Kolmas askel on teko. Pieni teko riittää. Katse. Kysymys. Viesti. Istuminen viereen. Oman käytöksen tarkastelu. Eikä se tee susta huonoa ihmistä, jos tunnistat itsessäsi jotain, mitä et enää halua toistaa – päinvastoin, se tekee susta rohkean.

Meillä kaikilla on hetkiä, jolloin ollaan olleet hiljaa silloin kun olisi pitänyt puhua. Tai jätetty huomioimatta, koska se tuntui helpommalta. Mutta jokainen hetki on myös mahdollisuus tehdä toisin.

Hiljaisuus voi olla painava, mutta se voi olla myös kantava. Jos käytetään sitä niin, että sillä luodaan tilaa, yhteyttä ja lämpöä.

Entä jos juuri sun hiljaisuus olisikin kuunteleva, ei torjuva?
Entä jos sä olisit se, jonka vuoksi joku tänään tuntee kuuluvansa mukaan?