"Elämää ei tarvitse pelätä. Sitä tarvitsee ymmärtää." – Marie Curie

Oletko koskaan huomannut tekeväsi päätöksen, joka kuulostaa hyvältä kaikkien muiden mielestä – mutta ei tunnu oikealta sulle itsellesi?

Mä olen.
Olen hakenut opiskelemaan alaa, jota "kannattaa opiskella", vaikka sisimmässä tiesin, että mun sydän ei syty siitä.
Olen jäänyt suhteeseen, koska ajattelin, että se näyttää ulospäin hyvältä – ja koska "eihän tässä nyt mitään vikaa ole".
Olen sanonut joo työtehtävään, joka vei multa kaiken energian, vain koska pelkäsin olla epämukava.
Olen pitänyt suuni kiinni tilanteessa, jossa olisi tehnyt mieli huutaa, että "ei tää mene mulle näin" – mutta mitä jos ne ajattelis, että olen hankala?

Kaikissa noissa hetkissä yhteinen nimittäjä oli tämä: en kuunnellut itseäni, vaan pelkäsin.
Pelkäsin hylkäämistä, pelkäsin epäonnistumista, pelkäsin että en riitä tai että mua ei ymmärretä.
Ja niin kauan kun pelko ohjaa, elämä kutistuu varovaiseksi selviytymiseksi.
Siitä katoaa hehku.

Mutta hiljalleen alkaa tapahtua jotain.

Ehkä se alkaa siitä, kun yksi päätös menee pieleen, mutta siitä selviää.
Ehkä joku toinen sanoo ääneen jotain, minkä on itse vain vaiennut.
Ehkä vaan väsyy niin paljon siihen miellyttämiseen, että on pakko pysähtyä.

Ja alkaa kuunnella.
Varovasti aluksi.
Mitä mä oikeasti haluan? Mikä mua kiinnostaa? Mikä tuntuu oudolla tavalla vetävän puoleensa, vaikka en osaa perustella sitä kellekään?

Itsetuntemus ei synny valmiista vastauksista.
Se syntyy pysähtymisestä. Kysymyksistä. Epävarmuuden sietämisestä.
Siitä, että uskaltaa olla hiljaa, kunnes oma ääni nousee pintaan.
Ja siitä, että uskaltaa kuunnella sitä – vaikka se sanoisi jotain, mikä ei miellytä muita.

Silloin alkaa tapahtua kummia.
Alkaa tehdä valintoja, jotka ei ehkä näytä loogisilta muiden silmissä, mutta tuntuu omalta.
Alkaa sanoa ei, kun sisin huutaa vastaan – ja kyllä, kun jokin sisällä syttyy, vaikka ulospäin näyttää hullulta.
Alkaa tuntea vähemmän tarvetta selittää. Ja enemmän rauhaa.

Pelko ei ehkä katoa kokonaan.
Mutta kun ymmärtää itseään, sitä ei enää tarvitse totella sokeasti.
Sitä voi ottaa kädestä ja sanoa: "Mä kuulen sut, mut nyt mennään silti."

Ja juuri niinä hetkinä elämä avartuu.
Ei siksi, että kaikki olisi täydellistä – vaan siksi, että sitä uskaltaa elää omana itsenään.
Sydän vähän auki, jalat vähän horjuen, mutta aidosti.

Marie Curie sanoi viisaasti: "Elämää ei tarvitse pelätä. Sitä tarvitsee ymmärtää."
Ja ehkä itsetuntemus on juuri sitä:
Että alkaa ymmärtää itseään, ja sen myötä koko elämää vähän enemmän.
Ei valmiiksi. Ei täydellisesti.
Mutta riittävästi, jotta uskaltaa olla tässä. Omana itsenään.
Ilman pelkoa siitä, mitä muut ajattelee.