Miten me kasvamme itsemme kokoisiksi
Miten meistä kehittyy aikuisia jattelevia ihmisiä? Lataa pdf alta linkistä
Me synnymme tähän maailmaan aikamoisina raakileina. Kehityspsykologian näkökulmasta vauva on kuin tyhjä taulu – tai no, ei ihan tyhjä, mutta ilman niitä käsityksiä, joita aikuisena pidämme itsestäänselvyyksinä. Pikkuinen ei heti tiedä, että hän on erillinen olento, saati että äiti on oma persoonansa omine ajatuksineen ja tunteineen. Ensimmäisten kuukausien aikana maailma on yhtä suurta ja ihmeellistä mössöä, jossa kaikki liittyy kaikkeen.
Noin 10 kuukauden – 1 vuoden iässä tapahtuu merkittävä kehitysaskel: vauva alkaa hahmottaa, että hän ja äiti eivät ole yksi ja sama olento. Tästä huolimatta maailma pyörii edelleen vahvasti itsen ympärillä, ja vanhempien sanat ovat kuin ”jumalan sana” – ne muovaavat lapsen perusturvallisuutta ja käsitystä maailmasta. Tämä varhainen eriytyminen on tärkeää, mutta vasta myöhemmin opimme todella ymmärtämään itseämme ja muita laajemmin.
Pielisolujen rooli kehityksessä
Aivojen kehitys on huikea prosessi, jossa pielisolut (glia-solut) ja neuronit työskentelevät yhdessä rakentaakseen ja vahvistaakseen hermoverkkoja. Erityisesti varhaislapsuudessa aivot ovat kuin supernopea oppimiskone, jossa yhteyksiä muodostetaan ja karsitaan jatkuvasti. Nämä hermoyhteydet vaikuttavat siihen, miten lapsi alkaa erottaa oman mielensä muiden mielistä ja miten hän alkaa ymmärtää tunteita sekä säädellä niitä.
Syyllisyyden ja häpeän kehitys
Tunteiden kehityksessä merkittäviä virstanpylväitä ovat syyllisyyden ja häpeän synty. Noin 2–3 vuoden iässä lapselle alkaa kehittyä perustavanlaatuinen moraalinen kompassi. Tässä iässä lapsi oppii tunnistamaan hyväksynnän ja paheksunnan merkit aikuisilta, mikä johtaa syyllisyyden ja häpeän tunteiden syntymiseen. Syyllisyys liittyy siihen, että lapsi kokee tehneensä jotain väärin, kun taas häpeä syntyy silloin, kun lapsi kokee itsensä itsessään huonoksi.
Vähitellen nämä tunteet muokkaavat sosiaalista käyttäytymistämme. Kun lapsi kasvaa, hän oppii erottamaan omat tunteensa muiden tunteista yhä selvemmin ja ymmärtää, että hänen tekonsa voivat vaikuttaa toisiin ihmisiin. Tämä prosessi jatkuu pitkälle lapsuuteen ja nuoruuteen, ja vasta aikuisuudessa oma identiteetti alkaa vakiintua niin, että voimme kasvaa lopulta ”itsemme kokoisiksi”.
Tarve laajentaa psykologista tietoutta eri ikävaiheissa
Elämän eri vaiheissa meidän on tärkeää laajentaa ymmärrystämme itsestämme ja maailmasta. Lapsena otamme vastaan ympäristön opetukset lähes sellaisinaan, mutta nuoruudessa alamme kyseenalaistaa niitä ja etsiä omia arvojamme. Aikuisuudessa meillä on mahdollisuus rakentaa omaa maailmankuvaamme tietoisemmin, valiten ne ajatukset ja toimintatavat, jotka tuntuvat omilta ja merkityksellisiltä.
Turvallisesti kiinnittyneelle tämä kehitys tapahtuu usein luontevammin. Hänellä on ollut ympäristö, jossa omia ajatuksia ja tunteita on voinut ilmaista ja jossa hän on saanut vahvistusta siitä, että hän on hyväksytty juuri sellaisena kuin on. Sen sijaan esimerkiksi alkoholistiperheessä kasvanut lapsi saattaa kokea jatkuvaa epävarmuutta omasta arvostaan ja tarvitsee enemmän palautetta ja vahvistusta kuin muut. Tämä voi näkyä aikuisena vaikeutena luottaa omiin päätöksiin ja tarpeena etsiä ulkopuolista hyväksyntää.
Ympäristö muokkaa meitä – hyvässä ja pahassa
Kasvamme perheissä, kaveripiireissä ja yhteiskunnassa, joissa meille opetetaan – suoraan tai epäsuorasti – miten maailmaa kuuluu katsoa. Esimerkiksi, jos lapsi kasvaa ympäristössä, jossa tunteista puhutaan avoimesti, hänelle voi kehittyä taito ymmärtää omia ja muiden tunteita. Jos taas ympärillä vallitsee ”pysy hiljaa ja hoida hommasi” -meininki, lapsi oppii vaistomaisesti, että tunteiden näyttäminen ei ole ok.
Arvot ja maailmankuva eivät synny tyhjiössä. Jos kotoa tulee viesti, että ”työ on kaiken A ja O”, lapsi kasvaa usein ajatukseen, että oma arvo määrittyy suoritusten kautta. Jos taas painotetaan, että ”ihmiset ja ihmissuhteet ovat tärkeimpiä”, painopiste saattaa olla yhteisöllisyydessä ja läheisyydessä.
Tämä näkyy myös aikuisena. Mieti vaikka kahta eri henkilöä:
Ensimmäinen on kasvanut ympäristössä, jossa epäonnistumisia pelättiin ja välteltiin. Aikuisena hän saattaa jännittää uusia tilanteita ja pelätä epäonnistumista.
Toinen taas on saanut kasvaa ympäristössä, jossa kokeileminen ja virheet olivat normaaleja. Hän saattaa suhtautua elämään rennommin ja uskaltaa ottaa riskejä.
Mitä sitten, jos ei tunnu omalta?
Joskus me havahdumme aikuisena siihen, että arvomme, ajatuksemme ja toimintatapamme eivät tunnukaan omalta. Ehkä olemme sisäistäneet ympäristön meille syöttämät mallit, mutta ne eivät oikeasti resonoi meidän sisäisen minämme kanssa.
Tällöin on hyvä pysähtyä ja kysyä: Mitä minä oikeasti ajattelen? Mikä tuntuu minusta hyvältä ja oikealta? Tämän prosessin voi nähdä matkana takaisin omaan itseensä – ja samalla mahdollisuutena kasvaa itsemme kokoisiksi. Apuna voivat olla itseen tutustuminen, oman kehityksen ymmärtäminen, armon antaminen itselle ja minuuden rakentaminen omannäköiseksi. Lapsuudessa kehittyneet puolustusmekanismit on tärkeä tunnistaa, oppia rakastamaan niitä ja säätelemään omaa resilienssiä.
Tätä voi tehdä monin tavoin:
Reflektoimalla omaa menneisyyttään ja tunnistamalla, mistä omat ajattelumallit tulevat.
Työskentelemällä tunteidensa ja reaktioidensa kanssa esimerkiksi terapian, itseanalyysin tai kirjallisuuden avulla.
Harjoittelemalla itsemyötätuntoa ja armollisuutta itselleen epäonnistumisten hetkellä.
Kehittämällä itselleen uusia toimintatapoja ja kokeilemalla, mikä tuntuu omalta ja hyvältä.
Jokainen meistä kasvaa ympäristön muovaamana, mutta jokaisella on myös mahdollisuus ottaa vastuu omasta kasvustaan. Ja se jos mikä on elämän hienoimpia juttuja!